Luin eilen yhdestä lehdestä kolumnin ja se jäin mieleen pyörimään.. Kirjoittaja pohti sanaa tunti ja kuinka me sen käsitämme. Kuinka se voi samalla hetkellä toiselle tuntua ikuisuudelta ja toiselle olla vain silmän räpäys.. Samassa paikassa vietetty tunti voi olla yksinään iäisyys, toisen kanssa jaettuna hetki. Itselleni koulun penkillä istuminen on nykyään suuri ilo kun ei tarvitse aamulla mennä töihin. Tämähän on melkein kuin lomaa! Moni muu ryhmässä tuskastelee, kun täällä vaan on pakko istua ja tylsistyä.

Viime päivät on olleet hämmentäviä.. Mutta kaikesta ikävästä huolimatta yksi ainut ystävä on minua kovasti piristänyt, ihan vaan kysymällä mitä kuuluu, halaamalla pitkään ja ymmärtävästi:) Kiitos siitä sinulle nallekarhuni!