Niin.. Mistähän aloittaisin? Olen vihdoin eroamassa puolisostani.. Lähdössä olen ollut jo aiemmin mutta aina olen jäänyt.. Nyt on kuitenkin viimein olo että on mentävä.. hieman taustaa..

Neljä vuotta sitten olin onnellinen sinkku. Nautin elämästäni eikä mielessä edes käynyt että olisin halunnut pysyvästi riesakseni jonkun miehenpuolikkaan. Miksi olisin, pärjäsinhän mainiosti itseksenikin? Mutta kuten varmaan aina, suunnitelmiin tulimuutos. Aivan ihana mies ilmestyi kuvioihin. Yökaudet juteltiin ja puhuttiin vakavistakin asioista. Mies itse oli kipeästi eronnut pari vuotta takaperin ja oli kovin katkera ja epävarma kaikissa parisuhde asioissa. Sanoi kyllä että haluaa minun olevan tykönään, mutta mitään ei voinut luvata. Vuoden sokeasti rakastuneena annoin paljon aikaa ja rakkautta. Toistelin ettei ole mitään kiirettä ja minä jaksan kyllä odottaa, etten halua hoputtaa mihinkään. Silloin en sitä tajunnut mutta nyt myöhemmin olen tullut tulokseen että helppo ratkaisuhan se sille oli. Minä hoidin kodin, pesin pyykit ja laitoin ruoan, mies sai olla miten tykkäsi eikä tarvinut mitään luvata. Sai leikkiä vapaata miestä ja silti joku kotona passasi.

Vuoden jälkeen totesin että nyt muhun sattuu liikaa, rakastaa toista koko sydämestään ja toinen ei edes voi ääneen sanoa että ollaan virallisesti yhdessä.! Lähdin omaan asuntooni ja sanoen että nyt on päätös tehtävä. Kahden viikon kuluttua mies tuli ja sanoi rakastavansa. Nyt oltiin viimein yhdessä!

Arki tasaantui ja olin onnellinen. Tutustuin kunnolla miehen vanhempiin ja sukulaisiin, käytiin yhdessä matkustelemassa. Minä hoidin kodin ja kouluni, mies kävi töissä. Entinen sinkku muuntaiutui huomaamattaan kotiäidiksi. Mies halusi että olisin aina kotona, kaverit jäi kun ei jaksanut katsella miehen mökötystä kolmea päivää kun jossain oli oltu ja luuhattu... Toisinaan mies suuttui oikein tosissaan jostain, ja silloin lenteli tavarat pitkin huushollia.. Mutta kun arki muuten sujui hyvin ja olin muutoin onnellinen, en siitä niin murehtinut..

Olinko naiivi? Lapsellinen? Kuvittelinko oikeasti että mies johkin muuttuu ja asiat paranee kun antaa aikaa?

Väärässä ainakin olin jos niin kuvittelin. Pikku hiljaa asiat muutui pahempaan.. Jos lähdin ystävän kanssa kahville ja olin poissa pari tuntia, mies harjoitti mykkäkoulua pari päivää. Jos oikein rohkenin lähteä viikonloppuna ystävieni kanssa viihteelle, tavarat lenteli sunnuntaina ja huudettiin että kun en kotona koskaan siivoa enkä tee muutoinkaan mitään! Yritinhän minä kysellä että miten niin? Minähän se ainut olin muutenkin joka meillä imuriin koskaan koski.... Toisinaan päätin että nyt lähden, kun ei tässä enää mitään muuta ole kuin huutoa ja porua.. Ja joka kerta tuli mies seuraavana päivänä halaamaan ja pitämään hyvänä, pyyteli anteeksi..

Nyt on neljä vuotta kulunut ja tahdon elämäni takaisin. Oman kämpän hankkiminen rassaa, rakkaan ihmisen jättäminen pelottaa, mutta ensimmäistä kertaa kaikki tuntuu lopulliselta. Vieläkin tulee päiviä jolloin mietin että ehkä sittenkin jään.. Mutta ei enää.

 Ikinä en tahtois pyyhkiä pois viimeisiä vuosia, paljon on mahtunut hyviä ja ihania aikoja ja no ne loput.. On niistä ainakin opittu!